En olisi aavistanut, että yhteisöviestinnän opiskelun aloitettuani laulaisin vapaaehtoisesti Dingon Autiotaloa karaokessa, alkaisin pelata sählyä (jossa olen mielestäni aina ollut huono) tai ravaisin ympäri Jyväskylää suorittamassa kilpailutehtäviä vain koska on vappu.
Toisin sanoen yhteisöviestinnän opiskelu on imaissut minut tiiviiseen opiskelijayhteisöön, jonka olemassaolosta olen aivan liian harvoin kiitollinen ja jota harmittavan usein pidän itsestäänselvyytenä.
Kun kolme vuotta sitten aloitin opiskelut, törmäsin vähän väliä tilanteisiin, joissa jouduin selittelemään, mitä se yhteisöviestintä oikein on. Mietin, olisiko sillä eroa, jos (taas kerran), kun pikkuserkun äiti kyselee opiskeluistani, pudottaisin yhteisöviestinnästä ensimmäisen sanan pois ja vastaisinkin: ”Opiskelen viestintää”.
En silti raaski harjoittaa sellaista sensuuria – siitäkin huolimatta, että vastauksestani seuraa paradoksaaleja tilanteita, kun siihen todetaan: ”Ai onko yhteisöviestintä sellaista kirkon toimintaa?”.
Olen nimittäin suorastaan ylpeä yhteisöviestinnän opiskelija.
Yhteisöthän ovat yhteiskuntamme perusta ja viestintä niiden sisäinen että yhdistävä liima. Esimerkiksi Harvardin yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Robert Putnam on tutkinut aihetta ja hänestä juuri pitkäkestoiset suhteet erilaisiin yhteisöihin edesauttavat yhteiskunnan hyvinvointia ja siten jopa vahvistavat demokratiaa. Putnamin mielestä ihmisen sosiaalisen pääoma on avain hyvään terveyteen, alhaiseen rikollisuuteen ja jopa taloudelliseen hyvinvointiin.
Tunnustan, että toisinaan olen yli-innokas yhteisöllisyyden puolestapuhuja. Menneisyyteeni kuuluu siis myös kammottavia pettymyksiä yhteisöllisyyden suhteen.
Ollessani viime vuonna vaihdossa rakkaassa länsinaapurissamme sain loistavan idean kutsua oman taloni tuntemattomat asukit luokseni illanviettoon. Siis ilmoitus rappukäytävään ja vieraita odottamaan. No, kukaan ei tullut.
Nyt jo hymyilyttää, että naapureihin tutustuminen muuntautuikin tuttujen ystävien viini-illaksi, mutta silloin mieltä kaihersi. Eikö kukaan pidä minusta? Mikä minussa on vikana? Yhteisöllisyys liittyykin pitkälti hyväksytyksi tulemisen kokemiseen – joka on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Tieto siitä, että minusta välitetään ja jos vaikka kuolla kupsahdan, minut löydetään päivien, ei kuukausien sisällä.
Näyttelijä Jussi Lehtonen on sen oivallisesti ilmaissut: Ei kukaan meistä ole minä ilman sinää. Katso siis hetki ympärillesi ja mieti, milloin viimeksi olet viettänyt hetken sinulle tärkeiden ihmisten kanssa.
